Olen aina tykännyt olla myös yksin. Se ei ole ollut itselleni hankalaa tai ahdistavaa. Paitsi nyt.
En niinkään ahdistu siitä etten näe ystäviä, työkavereita jne. Kun mies on töissä ja itse kotona, olen alkanut ahdistumaan enkä saa mitään aikaiseksi. Tämä on ihan uutta.
Kun olen päivisin lasten kanssa kotona, olo on niin saamaton. Saatan laittaa pyykit koneeseen mutta en jaksa ripustaa niitä. Katselen ulos ja mietin miten kiva olisi mennä sinne, jos vaan jaksaisin. Tiskit seisovat pöydällä vaikka ne pitäisi laittaa koneeseen. Haahuilen levottomana ympäriinsä enkä osaa tarttua toimeen.
Kun mies tulee töistä, saan ihan uutta virtaa. Tiskit katoaa pöydiltä, lähdetään ulkoilemaan, teen ruokaa, imuroin, pyykkään ja sitä rataa. Ahdistus häviää ja olen taas normaali.
En ymmärrä mistä tämä johtuu. Toisen aikuisen läsnäolo auttaa heti omaan oloon ja antaa uutta virtaa. Pelitkään eivät pyöri mielessä kun koko perhe on kotosalla.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lapset olisivat päivällä heitteillä. Heille on aina ruokaa ja puhtaat vaatteet. Pelaillaan pelejä, väritetään, leikitään jne. Mutta olo on silti ahdistunut ja erilainen.
Ehkä tämä koronan aiheuttama poikkeustilanne ja sen myötä oman elämän sosiaalinen köyhyys vaikuttavat nyt enemmän kun aluksi ajattelin. Oma tilanne on myös niin jännittävä alkavan ulosoton sekä riippuvuuden hoidon kanssa.
Näinä hetkinä kaipaa niin kovasti vanhaa elämää. Ongelmat olivat paljon pienempiä ja jaksaminen parempaa. Sitä kohti, pienin ja hitain askelin. Se on hankalaa tämmöiselle "mulle kaikki heti nyt" - ihmiselle.
Tsemppiä kaikille näihin poikkeuksellisiin aikoihin. Toivottavasti elämä alkaisi pian normalisoitumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti