Olen niin monesti yksin autolla ajaessa huutanut ja itkenyt ääneen. Niin kovaa kun kurkusta lähtee. Purkanut pettymystä ja tuskaa ulos. Niinä hetkinä olen tuntenut niin kovaa henkistä kipua, että henki on meinannut salpaantua.
Tuo kipu ja huutoitku on unohtunut heti seuraavan ihanan hetken koittaessa. Ei se haittaa, että välillä sattuu kun nyt on taas mahtavaa.
Olen vannonut, että seuraavan pettymyksen ja tuskan kohdalla tämä saa riittää. Ei enää ikinä. En jaksa tuntea näitä pettymyksiä ja kipuja. Mutta silti tässä ollaan edelleen. Tunteiden vuoristoradassa. Pettymyksiä toistensa perään, välissä muutama onnellinen hetki.
Miten ne onnelliset hetket voikaan aina mitätöidä sen kaiken pahan? Ihmismieli on kimurantti.
Olisipa olemassa turvakoti myös niille, ketkä lähtevät ja jättävät peliriippuvuuden. Tämä parisuhde on huono. Siltä ei saa mitään hyvää vastineeksi vaikka kuinka yrittää.
On-off suhde kuvaa tätä parisuhdetta hyvin. Mutta lopullinen lähteminen on vaikeaa. Vaikka tietää, ettei tässä ole mitään järkeä.
Peliriippuvuus, en haluaisi olla enää kanssasi. Me ei voida erota ystävinä, pesäeron täytyy olla lopullinen. Toivottavasti saan pian voimia lähteä, tarvitsen siihen varmasti myös apua. Mutta minusta tuntuu, että se odotettu eron hetki on jo lähempänä kuin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti